VR-vihaajat, täältä tullaan

Olipas jänittävä viikonloppu, kun näin tiistaina (hetkinen nyt onkin jo keskiviikko) ajattelee. Minut löytää muuten myös vierailevana tähtenä Life With Soul Sisters blogista, jossa on myös lyhennetty versio tapahtumista.

Teille kaikille onnekkaille jotka asutte junaradan lähistöllä, ja joskus jopa käytätte tätä fillarilla-olisit-jo-perillä-kulkuvälinettä, tämä touhu on tuttua ja voit skipata tämän osuuden menettämättä mitään. Te muut taas.. Matka Helsingistä Poriin kestää 3,5h (+- 5h, VR:n tuntien), ja juna lähti aikataulun mukaan perjantaina kello 16.30. No tulin sitten asemalle matkatoveriani tapamaan hyvissä ajoin 20 minuuttia ennen junan lähtöä, jotta varmasti ehtisimme ostaa liput. Perjantai. Kello neljä. Haha, niin varmaan. Aseman 5 (6?) hikistä automaattia tulostivat lippuja lippuautomaattinesteet (hiki?) lentäen, mutta jonoa oli silti aivan tautisesti. Ehdimme lippuautomaatille juuri muutama minuutti ennen junan lähtöä ja aloin helpottuneena hiplata ruutua jotta nyt saisimme ne liput ostettua. "Paikkoja ei voida varata". Uudestaan. "Paikkoja ei voida varata". Siinä vaiheessa leidi VR:n teepaidassa tuli luoksemme kysymään onnistuuko (on siinäkin työ, vihaiset matkustajat kiljumassa naama punaisena lippujen hinnnoista..) No totesin että ei onnistu, ja hän huomautti että no juna on varmaan täynnä. Selailimme vaunuja hetken, mutta eihän sieltä mitään löytynyt. Vaihtoehtoja jäi kaksi (jos kotiin jäämistä ei lasketa), ottaa seuraava juna tai maksaa vitonen lisää siitä, että pääsemme istumaan junan lattialle. Päätimme maksaa. Näin jälkeenpäin kirjoitettuna perustelut maksamiseen alkavat kuulostaa yhä laimeammilta ja laimemmilta.. Oli miten oli, menimme tukehtumaan röökikopin viereen lattialle, ainoalle paikalle mistä löytyi hieman tilaa oikoa jalkoja. Konduktööri tuli, totesi opiskelijakorttini lukuvuositarran vanhaksi ja tyrkkäsi minulle 46 euron lipun kouraan. Minulla ei tietenkään ollut käteistä, joten Laura maksoi meidät molemmat Poriin. 75 euroa. Ei paha.

Vähän kuvasatoa viikonlopulta:

Väkivaltaviikonloppu

Lauran talentti

Porin syksy

Kaksi tornia

Jotain pientä ja söpöä

Silta, joka olikin laituri

Unelmia

Jii yrittää osua itseään silmään

Löysin taas jotain kiinnostavaa ja überhyödyllistä bittiavaruuden syövereistä. Etsin bloggerista nappulaa jolla saisin alleviivattua tai yliviivattua tekstiä (jota ei muuten ole?), kun löysin kiinnostavan "Voinko käyttää pikanäppäimiä julkaistessani?" sivun, josta löytyvät kymmenisen pikanäppäintä. Ctrl+b= lihavointi. Kätevää. Ctrl+i= kursiivi. Kiva. Ctrl+g= Hindin translitteraatio. Hmm, miten olenkaan pärjännyt ilman tätä niin arkipäiväistä nappulaa?

edit: lisäsin myös pari uutta kappaletta

-H-

Syysflunssaa parannellessa...

edit: me be a heading. a pretty heading.

Ahh mikä laatulehti tuo MeNaiset onkaan (ja kröhkröh, miksi luin sitä? No se nyt vaan oli siinä auki.. Syytä sitä!). Mutta asiaan! Lehdestä löytyi jotain niin huikaisevan kultturellia ja verbaalisesti lahjakasta, että olihan se pakko laittaa tännekin.

Runo Applen laitteille

(ala MeNaiset)

On mulla jeesuspuhelin ja läppärissä omppu, oon aito mäkki-ihminen enkä mikään tonttu/

Vaikk´läppäristä maksoinkin vähintäänkin tonnin, mun puhelimen äppsiks saa virtuaalipommin/

Siis Applen kaikki kama on, se on vaan niin ihkuu, ipodi ja ipadi, ne erotiquee tihkuu/

ja pc-mäen tyypit voi imee vaikka pamppuu, mä suutelen ja halin vain mun sikasiistii omppuu/

Ja Applen leiri muutenkin, me ollaan tosi fiksui, vaik saadaan jostain laatikoista järjettömii kiksui/

Nokia on junteille ja Microsoft on kauhee, tää mielipide on jalo ja tietty ainoo oikee/

Nyt mä lähden mäkkikauppaan kunnioittaa Stevee, ja osta lisävarusteita, tonni kaks kai menee

Olen sanaton. Taas kerran. Istuin juuri ennen tätä löydöstäni katsomassa Liviltä "kakskyt ja risat"-sarjaa, jossa 25 vuotiaat naiset kertoivat miten hurjan hankalaa on sovittaa yhteen työura Wallstreetin lakifirmassa ja perheen 3 pientä lasta. (Olen tainnut saada turhimmat sarjat-listalleni uuden ykkösen.) Ohjelmassa naikkoset pähkäilivät tulevaisuuttaan ja ottivat kovia paineita siitä että Amerikoissa keskimääräinen muksunhankkimisikä on 25. No minä en ainakaan ota mitään paineita aikuisuudesta, jos MeNaiset lehdessä, jota olen pitkään pitänyt kolme-nelikymppisten kotimammojen ajanvietteenä, on tuollaista tekstiä. Ei MITÄÄN paineita.

Jos haluatte muuten kuulla hyvää musiikkia, niin painakaa "click to play all audio posts" tuosta alareunassa kelluvasta vihreästä palkista.

Ja hyviin uutisiin! Basilikani on kasvanut ja suorastaan kukoistaa! Olen höpötellyt sille kuulumisiani lähes päivittäin (kyllä, syyslomani on ollut niin mielenkiintoinen..). Mutta Hän varmasti ilostuisi jos keksin sille nimen. Ehdotuksia?

Makrokuvien ottaminen kukista. Kuinka monta kertaa olenkaan vannonut sitä vastaan. Ja nyt, mitä kamerasta löytyi? Tadaa, kukkakuva.

How to not make muffins

Ilmoitusluontoinen asia: Ensimmäiset joulukalenterit on jo ilmestyny kauppoihin. Jäin sanattomaksi.

Onko se muffineja vai muffinsseja? Tämä ikuisuuskysymys häiritsi minua vakavasti kun yritin keksiä otsikkoa, joten päätin jäädä puolueettomaksi ja kirjoittaa sen englanniksi. Mutta kyllä se on muffinssi. Vai muffinsi? Onpas nyt vaikeaa.. Oli miten oli, päätin tänään tehdä muffinsseja rakkaan isäni merkkipäivän kunniaksi. Jotta asiaa ei olisi tehty liian helpoksi, rahantilanteeni oli tasan viisi euroa plussan puolella kun menin kauppaan. (30 euroa- 25 euroa lahjaan ja 5 euroa bensaan) Noh, minulla ei tietystikään ollut reseptiä mukana kun viime hetkellä (kuinkas muutenkaan) saavuin kauppaan, niinpä muistelin ulkoa että mitäs niihin tuplasuklaamuffineihin nyt taas tulikaan. Ihan puhtaalla maalaisjärjellä päättelin että ensinäkin valkosuklaata ja maitosuklaata. Melkein neljä euroa.. Sitten tuli vaikea valinta. En ollut ihan varma onko ohjeessa vaahtoutuvaa vaniljakastiketta. Munia siinä ihan varmasti oli, mutta niitä meillä saattoi olla ennestään. Pähkäiltyäni hetken päätin, että ei siinä varmaan mitään vaniljakastiketta ollut, eikä meillä viimeksikään ollut munia kaapissa, joten valitsin munat. Ja menin kotiin. Ja tarkistin ohjeen.. Vaahtoutuva vaniljakastikehan se siellä. Ja munia oli kaapissa jätilodju. Onkohan taas tullut jotain mummoja tönittyä kun on näin huono karma? Eikä tässä vielä kaikki! Ei meillä ollutkaan sitä tummaa kaakaojauhetta leipomiseen. No nämä oli melko helposti korjattu: Sulatin jäätelöä pakkasesta kastikkeen korvikkeeksi, ja käytin o'boy-jauhetta ja lurautin vähän kahvia vahvikkeeksi. Päivä pelastettu jälleen kerran kahvilla. Ohje löytyy muuten kokonaisuudessaan täältä: Tuplasuklaamuffinit. Ihan onnistunut yllätys, laitoin töistä palaavalle urholle vähän sienipiirakkaa ja salaattia, jälkiruoaksi tuoreita muffinsseja ja kaiken kruunaava lahja, Antqurium. Love ya dad.

Kuvasatoa:

Ihan hyvin se meni vaniljakastikkeesta

Jäähtymässä

Kattaus on puoli ruokaa?

Taustalla Antqurium

Lueskelin tässä yhtä vaihtanuoren blogia ja sain tosta homecoming-viikosta kauheen inspiraation järjestää meille lukioon kaikenlaista kivaa! Toi "jokaiselle ikäryhmälle oma väri"-päivä on aika kiva, niin paljon parempi kuin joku iänikuinen liikennevalopäivä. Ja kaksosiksi (onpas sana) pukeutuminen, ihan mahtava idea!! Halloweenhan on tulossa tässä melkeinpä heti syyslomaviikon jälkeen. Me järjestetään perjantaina vähän tapahtumaa. Paino sanalla vähän. Mut sitä on oikeesti kauheen vaikea keksiä mitään, kun osallistujamäärät on yleensä siinä viiden ja kymmenen välillä. Joten tänä vuonna me päädyttiin panostamaan koulun koristeluun ja järjestämään kasvomaalauskilpailu (maikkojen kasvot maalataan, opiskelijat saa osallistuu). Jos on ideoita tai ajatuksia, niin kertokaa ihmeessä!:) Mitä teidän kouluissa on järjestetty?

-H-

bannereita

Nyt se pitkään odotettu syysloma on vihdoin alkanut. Ja istun koneella. Tekemässä bannereita bloggaajille. Jei. Että jos banneria tekee mieli, niin voin väsätä..
Koska mitään elämää ei nyt, tai välittömässä lähitulevaisuudessa ole odotettavissa, päätinkin kertoa hyvän muiston menneisyydestä, ajalta jolloin minulla lähes oli elämä. Tässä siis luvassa ensimmäinen osa sarjastamme H:n megamokat.
Minä ja ystäväni, nuorena ja vielä niin viattomana, lähdimme ostoksille kulmakunnan kuumimpaan kauppaan eli Robin Hoodiin. Kierreltyämme kaupassa aikamme löysimme tiemme tamppoonit&tarvikkeet-osastolle. Sinne oli pystytetty pahvinen mainosständi vuokkosten(?) biohajoaville siteille. Minun jatkaessani matkaa kohti tuttuja ja turvallisia allwaysejä ystäväni pysähtyi tarkistelemaan tätä biohajoavaa ihmettä vähän lähempää. Hän totesi tuotteen hyväksi ja huudahti muutaman metrin päässä seisovalle minulle että otankos minäkin. No mikäs siinä, totesin, ja valmistauduin ottamaan tuotteen vastaan. Noh, rähmäkäpälä mikä rähmäkäpälä, tämä täysin napakymppiin osunut heitto lipesi tietysti käsistäni juuri kriittisellä hetkellä, ja pieni biohajoava kuutio lennähti käsieni vauhdituksella otteestani. No, onneni tuntien se ei tietenkään vierinyt lattialle. Juuri H-hetkellä hyllyn takaa astelee vauhdikkaasti nahkatakkinen prätkäkorsto maihareiden ketjut vain kilisten. Mihinkäs muuhunkaan tämä pahanonnen biokuutio osuukaan, kuin tätä Herra X:ää siististi keskellä rintakehää, josta se vierii hänen jalkoihinsa. Minä ehdin vain rekisteröidä kaverini kauhistuneen ilmeen, kun prätkäjätkä jo pysähtyy, murahtaa, nostaa kuution lattialta ja kysyy "Onkos tämä sinun?". Fysiikkani toimii tietysti aivojani nopeammin ja lehahdan punaiseksi hetkessä, kun hiljainen "juu" tulee suustani vasta sekuntien kuluttua. Rauhoittettuani naurusta sätkivän kaverini ja päästyämme kassalle tililläni ei edes ollut katetta, joten biokuutio jäi Robin Hoodin vainoamaan seuraavaa viatonta uhriansa..

Se on aika hassua miten paljon massan paine vaikuttaa ihmiseen. Se on kai joku sisäänasennettu juttu, että pitää olla edes jonkin verran samanlainen kuin muut. Mutta ei kuitenkaan ihan. Toisaalta, eihän yhteiskunta toimisi jos ihmiset eivät kaipaisi toisten hyväksyntää. Koulussamme on sellainen hauska tapa, että jos joku tiputtaa ruokalassa tarjottimen/lautasen/lasin/mitä tahansa josta kuuluu kova meteli, koko ruokaileva kansa repeää raikuviin aplodeihin. Minua on kerran aplodeerattu ylä-asteella, joka oli melkoisen noloa. Mutta en usko että asia enää nykyään vaivaisi minua niin. Se tuntuu jotenkin niin pieneltä. En tiädä. Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?

On muuten aika outoa, että minusta ei ole yhtään kuvaa ratsastamassa viimeisten 2 vuoden aikana. Kaikki (ne huikeat parikymmentä mitä minulla nyt on) ovat melko vanhoja. Tai siis ei se nyt outoa ole, minulla ei vain ole yhtään kaveria joka ratsastaisi. Ja nyt, koska kaikkia kiinnostaa, muutama kissakuva. Muuten, jos oikeasti haluatte että kirjoitan jostain järkevästä, niin ideoita saa heittää;)

-H-

*Sigh*

Mitä tapahtuu, kun sanot "ota kamerani naulakosta ja ota sillä sitten juhlasta kuvia?" Tapahtuu ns. manuaalitarkennus.

...ja 34 vastaavaa

Joten yleisesti juhlapäivistä ihan vain pari vinkkiä: älä anna kameraasi ihmiselle joka ei omista järjestelmäkameraa (tai mieluiten edes erimerkkistä järkkäriä) ja jos juonnat, älä nuku pommiin.

Ja tässä vielä kuva Kerttulista, jos ette itse

tehneet, niin nyt on tilaisuus ihailla sitä.

Tässä oikein herkullinen ja ravitseva lounas. Ei minun, valitettavasti. Meillä oli koulussa tänään viimeinen päivä ennen syysloman alku, ja mikäs parempi tapa lopettaa opiskelu viikoksi kuin ahdistaa opiskelijoita eri ammattialojen opiskelijoiden luennoilla. Laajasta valikoimasta oli mahdollisuus valita itselleen kaksi eri luentoa, ja minä menin uskollisesti tulevaisuuttani ajatellen eläinlääketieteellisen ja lääketieteellisen luennoille. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka olenkin vuosien myötä kiinteästi kasvanut päätökseen eläinlääkäristä, vaikutti lääketieteen opiskelu paljon hauskemmalta puuhalta. Mutta sehän johtuu vain siitä, että MattiSeppoAntti vai mikä nyt olikaan, eli hauskempaa elämää ja/tai oli parempi puhumaan. Pitäisikö sen nyt sitten vaikuttaa siihen, että mihin minä menen opiskelemaan? Jos ne olisivat lähettäneet sieltä Anneli-Kullervon joka ei ole ikinä puhunut perhettään isommalle joukolle, en varmasti olisi horjunut päätöksessäni. Toisaalta sen on ihan mahtavaa että saa kuulla opiskelijoilta itseltään minkälaista (lisää opiskelupaikka):ssa on, mutta toisaalta se on puhdasta aivopesua valitsemaan meitä aloja, jonne hakeutuu karismaattisia puhujia. Varmasti on taas meidänkin koulusta menossa 20 (vai mikä se ryhmäkoko nyt olikaan) lisää oppilaitokseen jossa koulutetaan ihmisistä yleisön edessä esiintyjiä. Mikä laitos se nyt sitten onkaan. Vaikuttaako se esittelijä sitten muka tosiaan päätökseen? Alitajunta, rakas Watson, alitajunta..

Sitten arkisempiin aiheisiin! Aloitin talviprojektini, joka on tällä kertaa "Kasvata Basilikaa". Jatkossa blogini tulee siis seuraamaan vain ja ainoastaan juuri istetun basilikani kehitystä ja kasvua tähän julmaan maailmaan.

Nimiehdotuksia?

Edellisen kohtalo

No ei nyt sentään. Eiköhän se basilika kuole tuosta melko nopeasti pois. Muutenkin. Kasvin kasvun seuraamista? Haha.

Kas vain, sanoi kasvain, ja kasvoi vain, sillä vain kasvain voi kasvaa noin vain.

-H-

R.I.P Jarno

Jarno menehtyi tapahtumia seuranneena yönä.

Mutta iloisempiin asioihin! On melko kuvientäyteinen viikonloppu takana, ja ajattelin jakaa teidän kanssanne niiden parhaimmiston! Ensin kuitenkin hauska sattuma..

Tapasin Tanskasta tutuksi tulleita kavereita helsingissä, ja tehtyämme kaiken mitä keksimme (söimme ja istuimme), ajattelimme mennä pelaamaan biljardia! Noh, ongelmahan oli, ettei kukaan meistä tiennyt että missä Helsingissä on bilispöytiä. No päätimme sitten kysyä Finnkinon kassalta että tietäisiköhän kukaan että missä pääsisimme toteuttamaan itseämme. Ja tietysti vanhin (aka minä, muutaman päivän erolla toiseksi tulleeseen) joutui sinne kysymään. Joku sitten tiesi, ja sanoi että Svenska teatteria vastapäätä on paikka nimeltä Chaplin, jossa voi pelata. Kiitin ja lähdimme kohti Chaplinia sekalaisella joukollamme (3x 17v, 4x 15v, 1x 14v). Pääsimme Chapliniin, jonka ikkunat oli tarroitettu mustaksi, ovessa oli Karhun tarra "minä vartioin täällä" ja sisällä +30v äijiä vetämässä illan ensimmäistä tuoppia. Haha, ei tainnut Finnkinon kassamyyjä tarkemmin katsoa joukkoamme.. Yllätys sinänsä, ei päästy pelamaan.

Nyt pääsemme pääasiaan, kuviin!

'

Ruokaa... Tomaatti on älyttömän hyvää leivän päällä,

kun siihen laittaa ripauksen suolaa. Suosittelen.

Olisi niin hieno osata laulaa..

tai soittaa kitaraa..

Mistäköhän johtuu, että tuo

kitarani ei pysy vireessä edes yhtä biisiä?

Tummahkoja kroisantteja iltapalaksi

Joku saatanan palvoja

Pientä allergista reaktiota pukkaa

Kai se on pakko uskoa että syksy on tullut

James ennen pesua

Mulla on selvästi joku fetissi tän nimeämisen kanssa. Kaikelle on vaan pakko antaa nimi. Mutta siis piti vielä kertoa, että tehkää smoothieta! Ne on hyviä!

Kerttuli (kahdelle)

n. 1/2 dl pakastemansikoita

loraus tuorehedelmämehua

loput turkkilaista jogurttia
makeuta hunajalla

1. Avaa tehosekoittimen kansi

2. Kaada aineet sisään huom. ÄLÄ sulata mansikoita

3. Laita kansi kiinni

4. Paina nappian kunnes kone pyörii tasaisesti.

5. Tarjoile välittömästi

-H-

Jarno

Jotta välttyisin mahdollisimman kauan siltä kauhealta tosiasialta, että huomenna on kemian koe, en osaa mitään ja pitäisi lukea, päätin tulla päivittämään kaikki äärettömän jännittävät tapahtumat päivältä.

Ihan ensinäkin kaverini koiran päälle ajoi auto (lujaa) ja kuljettaja ei pysähtynyt. On pistänyt kiehumaan tässä.. Miten ihmiset voivat olla niin julkeita? Koira ei ollu mikään chihuaua (olipas vaikea kirjoittaa tuo väärin), joten mahdollisuus ettei kuljettaja huomannut sitä on lähes yhtä pieni kuin lotossa voittaminen. Surullista tämä ihmiskunnan rappio.

Sitten jotain aivan uskomatonta. Sisälläni elää selvästi pieni sadisti (no tämähän nyt ei ollut mikään uutinen), koska tämä on näin jännittävää. Tervetuloa kärpäsen anatomian oppitunnille! Nythän kävi nimittäin niin, että työlampulleni laskeutui kärpänen ja huitaisin sitä lehdellä. Osui ja upposi. Kärpänen kuitenkin jäi vielä lamppuun, ja lähemmin tarkasteltuna sen kärsästä vuoti verta!! Paljon! Vuodattamisen jälkeen Hän tippui lampusta pois pöydälleni, ja jatkoi elämäänsä ilman huomattavia kosmeettisia vaurioita. Ainoa vika taitavat olla halvaantuneet siivet. Nyt minulla on siis uusi lemmikki, Jarno, joka asuu rypistyneessä vessapaperinpalasessa työpöydälläni.

Ensimmäinen kuva on JÄTTIMÄISESTÄ veriläikästä. Ainakin kärpästen mittakaavassa. Vähän hassu kuva, se vähän huijaa silmää ensin (tai ainakin minun silmiäni).. Kuvassa lamppu on siis etummaisena.

läikkä

Jarno pesee itseään

Jarno katselee haikeana isompaa paperitolloa,

jonne se onkin hiljattain muuttanut

Teinpäs ajankulukseni muuten myös bannerin. Saa kertoa ihan rehellisiä mielipiteitä, se on helppo ottaa pois tai muuttaa:D

-H-